II Talous ja kilpailukyky

Yhteinen finanssipolitiikka kriisien lievittäjänä ja tehokkaiden investointien mahdollistajana

Vuonna 2050:

EU:n finanssipolitiikka on ollut jo pitkään yhteen sovitettua ja eurooppalaisen talouspolitiikan vaikuttavuus on kasvanut eurovelkakirjojen tultua markkinoille. Neuvottelut maailmanvaluutan käyttöönotosta ovat loppusuoralla.

EU:n budjetin kasvattaminen sinänsä ei ole itseisarvo. Nykyinen panostus riittää toistaiseksi, mutta sitä tulee jakaa eri tavoin. Tällä hetkellä EU-budjetin kautta kierrätetään rahaa todella paljon, joten mistään todellista eurooppalaista finanssipolitiikkaa ei ole syntynyt.

Myös maataloustukia on pakko tarkastella kriittisesti jo ilmastonmuutoksen takia; onko julkisilla varoilla tuettava sitä, että suomalaiset syövät tammikuussa 30 asteen pakkasella sähkölampun alla kasvihuoneessa viljeltyjä tomaatteja.

Sen sijaan unionin tulee yhteen sovittaa jäsenvaltioiden finanssipolitiikkaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että EU voisi esimerkiksi luoda talouskriisissä elvytyspaketin, joka toteutetaan kaikissa jäsenmaissa samansuuntaisena. Näin sen vaikutus sisämarkkinoilla olisi paras mahdollinen, eikä oman tuotannon suojelu olisi yksittäiselle jäsenvaltiolle enää kannattavaa.

Yhteen sovitettu finanssipolitiikka avaa uudenlaiset mahdollisuudet myös tutkimus- ja tuotekehitysinvestoinneille. Koko EU käyttää tällä hetkellä tutkimukseen ja tuotekehitykseen saman verran kuin Nokia yksin.

Kärkenä näkisin satsaukset uuteen ympäristö- ja energiateknologiaan, siis viherkaulustyöpaikkoihin. Tämä kannattaa tehdä nyt, sillä tämä panostus maksaa itsensä moninkertaisena takaisin, kun talous väistämättä lähtee uuteen nousuun.

"En halua, että kilpailukykymme koostuu tulevaisuudessa cocktailista, jossa on eurooppalainen koulutustaso, aasialaiset palkat ja USA:n sosiaaliturvajärjestelmä.”

EU:n kilpailukyky perustuu ihmisten osaamiseen ja hyvinvointiin. Hyvä sosiaaliturva on EU:n vetovoimatekijä. Jos nuoret valmistuvat kolmekymppisinä työkyvyttömiksi suorituskeskeisen yhteiskunnan ja mielenterveyspalveluiden puutteen takia, on kilpailukyky kaukana.

Rahoitusmarkkinat

Vuonna 2050:

Kansainväliset rahoitusmarkkinoiden pelisäännöt toimivat ilman porsaanreikiä. EU:n oma luottoluokituslaitos ei jakele sijoitusvinkkejä.

Luottojohdannaiset ovat suhteellisen tuore rahoitustoiminnan ala. Noin kymmenessä vuodessa tämän toiminnan arvo nousi nollasta 60 biljoonaan dollariin. Kuutosen jälkeen siis tulee 13 nollaa. Tämä kaupankäynti ei perustu mihinkään todelliseen ostotapahtumaan, maailmaamme on muodostunut vertaistalous.

Valuuttakaupasta alle 10 prosenttia perustuu siihen, että jossain tuote vaihtaa omistajaa ja kauppaan tarvitaan toista valuuttaa. Yli 90 prosenttia on valuuttakeinottelua ja erilaisia suojauksia.

On käytävä kriittinen keskustelu siitä, mikä on rahoitussektorin tehtävä. Mielestäni se on pääoman kohdentaminen parhaisiin tuottokohteisiin, eikä mitään muuta. Tällä hetkellä alan toimijat harrastavat kuitenkin kaikkea mahdollista valuuttakeinottelusta luottoluokitukseen. Markkinat eivät aina toimi täydellisesti. Aina kun informaatio jakaantuu epätasaisesti markkinaosapuolien kesken (toisin sanoen aina), markkinoiden tehokkaan toiminnan keskeinen oletus ei toteudu ja sokean markkinauskon voi heittää romukoppaan. Tarvitaan valtion väliintuloa.

Vuonna 2050:

Veroparatiisit ovat historiaa. Kansainväliset verot ovat vähentäneet väärinkäytöksiä huomattavasti ja pörssitalous vastaakin jo likimain sitä, mitä oikeassa ihmisiä koskettavassa taloudessa tapahtuu.

Veroparatiisit nakertavat verotuloja. Arvioidaan, että jopa kolmasosa maailman varallisuudesta on verottajan ulottumattomissa. Ennen kaikkea veroparatiisit nakertavat kansalaisten uskoa järjestelmään. EU voi halutessaan siivota oman tonttinsa, mutta se ei riitä. Tässä on maailmanlaajuisen vaikuttamisen paikka. Se, mitä EU:ssa voidaan sisäisesti tehdä, on ns. laillisen veronkierron vähentäminen. Tätä tapahtuu todella paljon mm. yritystoiminnan säätiöittämisen kautta.

On periaatteessa yritysomistajien oma asia päättää johdon palkitsemisesta. Siksi ihmettelenkin kovin paljon, miksi yrityksen pitkän aikavälin pärjäämisen kustannuksella omistajat hyväksyvät lyhytnäköiseen kvartaalishoppailuun kannustavia palkkiojärjestelmiä.

Mutta siinä vaiheessa, kun valtio tulee pelastamaan yritystä, on asenteen muututtava. Ei rahaa voi ampua hehtaaripyssyllä yrityksiin, jos valtio ei saa omistusta vastineeksi. Johtajien osakeoptioista on myös silloin syytä luopua. Palkitsevuuden kannalta bonusjärjestelmä voisi olla olemassa, mutta se tulee sitoa yrityksen menestykseen paljon neljännesvuotta pidemmällä aikavälillä.

”Siellä missä valtio menee yksityisen firman apuun, on optiot saatava kuriin ja omistusta vastalahjaksi”

Kansainväliset talousinstituutiot

Vuonna 2050:

Kansainväliset talousinstituutiot tekevät sitä, mikä on niiden tarkoitus; ne luovat vakautta ja taistelevat köyhyyttä vastaan.

Euroopan keskuspankki on yksi maailman itsenäisimpiä keskuspankkeja. Se on hyvä asia pankin uskottavuuden kannalta. Käytännössä pankin toimet ovat herättäneet vähemmän luottamusta markkinoilla, kuin itsenäisyyden aste antaisi olettaa.

Tällä hetkellä pankkia sitoo perussopimuksen mukaan vain alhaisen inflaation tavoite. Nyt elämme kuitenkin aikaa, jolloin inflaatio ei ole mikään ongelma, mutta korkea työttömyys on. Pankki ei voi kuitenkaan kapean toimeksiantonsa takia vaikuttaa tilanteeseen. Pankille pitäisi sallia ns. keinojen vapaus. Tämä tarkoittaisi, että pankille määritellään poliittisesti tavoitteita, esim. matala työttömyys, mutta keinot ovat pankin omassa käytössä itsenäisyyden takaamiseksi.

EU:n on vaadittava eettisyyttä kansainvälisiin talousinstituutioihin. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pakkopolitiikan takia työttömäksi joutunut maanviljelijä ei ole edustettuna kokouspöydässä. Finanssi-intressit sen sijaan ovat hyvinkin edustettuina valtiovarainministerien ja keskuspankkiirien toimesta. Näissä instituutioissa olisi ensiarvoisen tärkeää korvata sokea ideologinen markkinausko moderniin taloustieteeseen perustuvalla analyysillä, joka ottaa huomioon informaation epätäydellisyyden ja taloudellisten prosessien dynamiikan.

Toisen maailmansodan jälkeen luodut Bretton Woods -instituutiot eli Maailmanpankki ja IMF on luotu Yhdysvaltain ja Euroopan tarpeisiin ja se näkyy niiden harjoittamassa politiikassa ja niiden sisäisessä vallanjaossa. Voimasuhteet täytyy päivittää vastaamaan maailmantalouden nykytilaa, jossa myös Kiina, Intia ja Venäjä ovat keskeisiä toimijoita. Mieleen on myös hyvä palauttaa ajatus näiden instituutioiden roolista kehitysyhteistyössä.

Euroopan unionin kautta voidaan vaikuttaa näiden organisaatioiden jäsenyyksiin, siihen, ketä ne kuuntelevat ja äänivaltasuhteisiin, jotta Wall Streetille epäterveellä tavalla kallellaan oleva globaalin talousvallan käyttö saadaan tasapainoon. Kiina on esimerkiksi yrittänyt toistuvasti saada lisää äänivaltaa IMF:ssä ja luvannut vastaavasti nostaa pääomakontribuutiotaan, mutta USA ei halua luopua käytännön veto-oikeudestaan. Olen toiveikas kuitenkin sen suhteen, että vuoropuhelu Obaman USA:n ja Euroopan välillä johtaa tuloksiin.