Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä

"Mikään ei synny ilman ihmisiä eikä mikään säily ilman instituutiota", Jean Monnet, Euroopan unionin perustaja on sanonut.

Toisen maailmansodan jälkeen länsieurooppalaiset uskoivat edustuksellisen demokratian kykyyn parantaa kansakuntiensa elinoloja.  Poliitikot olivat arvossaan.

Sodan raunioista nousi uusi ja ehompi Eurooppa, mutta mitä tapahtui politiikan arvostukselle?  Mitä enemmän kansalaisille jaettiin yleistä hyvää koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalisen turvallisuuden muodossa, sitä tyytymättömämpiä oltiin päättäjiin, jotka olivat tämän saaneet aikaan.

Äänestäjät ovat tunnetusti kiittämättömiä eikä kansalaisten toiveilla ole rajaa.  Yrittäjät valittavat veroja, palkansaajat moittivat palkkojaan, opintotuki ei riitä opiskelijoille eivätkä eläkkeet eläkeläisille. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Joku saattaa naama peruslukemilla väittää, että asiat olivat ennen paremmin.  Olivatko?  Tosipaikan tullen monikaan ei tyytyisi siihen, mitä oli ennen, ei sen enempää aineellisessa kuin henkisessä mielessä.

Tilastojen valossa Suomessa elettiin vain kolmekymmentä vuotta sitten keskimäärin ankeasti, puhumattakaan ajoista heti jälkeen sotien.  Vielä parikymmentä vuotta sitten puoli Eurooppaa eli kommunismissa.  Mutta aika kultaa muistot.

Eurooppalainen yhteistyö talouden ja turvallisuuden alalla on maailman historian toistaiseksi onnistunein rauhanprojekti.  Missään muualla ei yhtä monta kansallisvaltiota ole yltänyt yhtä hyvään, katkeamattomaan yhteistyöhön yli viidenkymmenen vuoden aikana.

Saavutus on sitäkin suurempi, kun on kyse maanosasta, jossa vain kuusikymmentä vuotta sitten keskinäisissä sodissa tapettiin yli viisikymmentä miljoonaa ihmistä.

Nyt nuo samat valtiot - 27 maata ja 23 kieltä - istuvat kohtuullisessa sovussa keskenään ja riitelevät korkeintaan maataloustukien suuruudesta ja yhteisten direktiivien yksityiskohdista.

"Suuri eurooppalainen kertomus" sinänsä on menettänyt merkityksensä.  Etenkin nuoret kuuntelevat ihmetellen vanhemman väen juhlallisia puheita rauhasta ja sen varjelemisesta.  Kuka nyt olisi niin hullu, että aloittaisi sodan Euroopassa?

Kaikki interreilaajat eivät ehkä ole huomanneet, että keskellä Eurooppaa on Balkan, jossa vielä muutama vuosi sitten sodittiin ja jotkut sikäläiset massamurhaajat ovat edelleen pakosalla.  Alttius väkivallan käyttöön ei ole mihinkään hävinnyt tästäkään maanosasta.

EU ei ole läheskään täydellinen järjestelmä, mutta ihmiset Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Lähi-idässä saattaisivat haluta vaihtaa osia meidän kanssamme.  Monet haluavat tulla EU-paratiisiin vaikka oman henkensä kaupalla.

Jos saksalaiset, ranskalaiset, britit ja puolalaiset voivat sopia asioista keskenään, niin jonakin päivänä sen voivat ehkä tehdä myös israelilaiset ja palestiinalaiset.  Turkkilaisten ja kreikkalaisten sopu on jo näköpiirissä EU:n ansiosta.

Paljon puhuttu Brysselin byrokratia tulee tietenkin paljon halvemmaksi kuin sotiminen.  Euroopan parlamentin vierailut Strasbourgissa kerran kuussa maksavat saman verran kuin yhden panssariprikaatin ylläpito rauhan aikana.

EU on vaikeuksistaan huolimatta menestystarina, joka kelpaa esimerkiksi riitojen repimälle maailmalle.  Olemme vain sokeita huomaamaan saavutuksemme emmekä osaa myydä niitä omille kansalaisillemme.

EU:ta voi verrata polkupyörään, jonka on oltava jatkuvassa liikkeessä, jottei se kaatuisi.  Siksi keskinäisen kilpailun avaamista on jatkettava, jotta syntyisi uusia työpaikkoja niiden sijaan, jotka joka tapauksessa menevät halpamaihin.

Miten Eurooppa voisi maanosana kilpailla Aasian ja Yhdysvaltojen kanssa, jos se ei edes omalla alueellaan pysty samaan?

Joillekin vauhti on kuitenkin jo nyt liian kova.  Laajeneminen pelottaa.  "Nyt kun minä olen päässyt mukaan, uusia jäseniä tässä klubissa ei tarvita", muuan rotary sanoi vastaavassa tilanteessa.

Tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan.  Myös EU:n laajentuminen on osoittautunut taloudelliseksi menestykseksi.  Koko maanosan talous on kasvanut ja kaupankäynti vilkastunut tavalla, jota ei viisi vuotta sitten uskallettu edes ennustaa.

Vanhat jäsenmaat ovat hyötyneet investoimalla uusien maiden kasvaville markkinoille.  Tallinnassa näkee yhdellä vilkaisulla suomalaisyritysten invaasion: kaikki suomalaiset kaupan keskusliikkeet ovat siellä, samoin Stockmann, Rautakirja ja Neste.  Lemminkäinen vetää asvalttia koko Baltiaan.

Selvitykset suomalaisten EU-tietoisuudesta ovat murheellista luettavaa.  Enemmistö kansalaisista ei suuremmin välitä, miten EU toimii, kunhan asiat jotenkuten hoidetaan.

Sen sijaan yksityiskohdat ärsyttävät, sillä ne näyttävät aina uhkaavan jonkin ryhmän tai kansallisuuden nk. saavutettuja etuja.

Edustuksellisen demokratian idea on siinä, että valitsijat ovat ulkoistaneet oman päätöksentekonsa vaalikauden ajaksi ja odottavat, että valitut edustajat sinä aikana tekevät tarvittavat päätökset.

Jokaisen EU-kansalaisen perusoikeus on osallistua tai olla osallistumatta.  Alhainen kiinnostus saattaa myös olla merkki siitä, että enemmistön mielestä meno on vähintäänkin siedettävää.

Lasse Lehtinen